Minkä pelin menit viimeksi läpi?

[Cozminen]

Ei elämä, sain viimeinkin lähes vuoden jälkeen Kingdom Heartsin pelattua läpi. Tarina oli melko mielenkiintoinen, mutta taistelusysteemi oli miulle liian hankala ja puuduttava. Tarinan läpäisyyn meni 50 tuntia enkä tuossakaan ajassa läpäissyt peliä sataprosenttisesti. Saa nähdä tulenko milloin (ikinä) koskemaan koko peliin.. Toivon mukaan toinen osa olisi edes jonkin verran siedettävämpi. :3

[Lightnessi]

Olen pelannut Elder Scrolls IV: Oblivionia jo suunnilleen 12-vuotiaasta asti mutten ole kertaakaan jaksanut pelata juonta läpi - ennen kuin vasta tällä viikolla.

Olen kuullut aika monen kiroavan Oblivionin "estoa", joka siis estää pelaajaa törmäämästä liian vahvoihin vihollisiin ennen kuin pelaaja on hankkinut hahmolleen riittävästi levelejä. Sinänsä tuo on aika ärsyttävää, mikäli kaipaa paljon haastetta. Omasta mielestäni tuota estoa vieläkin ärsyttävämpää on kuitenkin Oblivion-porttien sulkeminen ja kuten juonta pelanneet tietävät: niitä saa sulkea aika pirun monta. Siksi päätin nössönä mennä siitä mistä aita on matalin ja pelasin juonen läpi ennen kuin pääsin edes levelille 8. Voin sanoa, ettei ollut turhan vaikea saati pitkäkään projekti. Enkä ehtinyt edes kyllästyä niiden Oblivion-porttien sulkemiseen!

Tarkoituksenani ei siis todellakaan ollut saada juonesta minkäänlaista haastetta irti, vaan lähinnä vain pelata sen kertaalleen ja nähdä, miten tarina etenee. Sinänsä päätarina oli aika tylsä ja osa asioista meni täysin ohi korvien. Se, että maailmaan alkaa yhtäkkiä putkahtdella epämääräisiä portteja helvetin kaltaiseen maailmaan saattaa sytyttää mielenkiinnon. Kuitenkin ei ole mikään ihme, jos mielenkiinto loppuu ensimäisten viiden tunnin sisällä, koska päätarinassa ei oikeastaan olekaan muuta kuin niiden halvatun porttien sulkemista. Kun on sulkenut about kymmenen porttia, jotka ovat keskenään noin 80% samanlaisia (paitsi viimeisessä on aika! Portti pitää saada kiinni 20 minuutissa - jes vaihtelua), tehtävänä on lähinnä mättää turpaan muutamaa vastaantulijaa ja oho - olet Cyrodiilin sankari. Homma hoidettu.

Neuvo niille, jotka eivät ole vielä pelanneet juonta läpi mutta tulevaisuudessa aikovat: ÄLÄ sulje muita kuin pakolliset portit!! - ellet sitten jostain kummallisesta syystä, jota en todellakaan pysty käsittämään, nauti siitä. Siinä tapauksessa ole hyvä ja sulje vaikka kaikki. Muussa tapauksessa: älä tee sitä.

Onneksi pelissä on niin paljon muutakin tekemistä kuin pääjuoni (jeah, kuinkas muutenkaan olisin jaksanut tahkota sitä viimeiset kuusi vuotta). Sivutehtäviä kun on, muiden Elder Scrollsien tapaan, vaikka muille jakaa. Seuraavaksi yritänkin pelata ne kaikki.

Niin tosiaan. Jos joku miettii, miten en ole kuudessa vuodessa saanut kaikkia sivutehtäviä tehtyä, johtuu se siitä, että olen erinäisistä syistä joutunut tekemään uuden hahmon ja olen siksi joitakin yksittäisiä tehtäviä suorittanut varmaan kymmenen kertaa. (peli on minulla siis PC:llä) Lisäksi en voi sietää kauhua/kummituksia jne. joten meni monta vuotta ennen kuin opin hallitsemaan pelkoani sellaisissa tehtävissä, joissa joutuu käymään kummitusten kimppuun. En vieläkään tee niitä mielläni mutta yritän päästä kauhu-juttuihin kohdistuvasta pelostani eroon.

[PullaStormy]

Oblivion on jännä, varsinkin se Adoring Fan, jonka olen saanut bugaamaan aivan hirvittävän monta keraa. XDDDD

Itse tuli viimeksi pelattua uusi Kirby Triple Deluxe läpi. Pikkasen tuli takkuiltua vikan maailman kanssa, ja varsinkin itse loppuvastuksen kanssa. Halpamaisuuksia täynnä koko kenttä. :'D Mutta muuten ihan jees peli.

[Cozminen]

Pari päivää sitten meni Kingdom Hearts II läpi. Oli kyllä paljon "pelattavampi" aikaisempaan osaan nähden sekä juoni ja maailmat mahtavia. Olen kuitenkin niin nyhverö, etten edes viitsinyt kokeilla pelaamista muilla kuin helpoimmalla vaikeusasteella. Tähänkin upposi semmoiset 50 tai 51 tuntia kuten ensimmäisessä osassa. Hyvää oli, nam. <3

[Lightnessi]

Pelasin juuri läpi Quantic Dreamin Beyond Two Souls'n. Aluksi en juurikaan ollut kiinnostunut koko pelistä mutta luin muutaman ko. peliä koskevan arvostelun ja kiinnostuin juonesta. Minä kuitenkin tuppaan antamaan aika paljon anteeksi pelille, jossa pidän joko juonesta tai pelattavuudesta todella paljon. Jos molemmat ovat kuraa, niin kiinnostus loppuu.

Elokuvana tämä olisi ollut todella upea ja varmasti palkittavan arvoinen mutta pelinä päälimmäinen jälkimaku on lähinnä "meh". Muita Quantic Dreamin pelejä en ole pelannut mutta BTS:n arvostelujen pohjalta osasin varautua siihen, että pelattavaa on vähän. Sitä tosiaan oli vähän. Huoneissa Jodiella sai liikkua miten lystäsi ja tutkiskella, joitakin esineitä. Kuitenkin niinä harvoina kertoina, kun pelistä päästi liikkumaan ulkosalla ja mikäli hiemankaan yritti vaivihkaa hipsiä pelin mielestä väärään suuntaan, Jodie kääntyi aika nopeasti ympäri. Liikkuminen oli siis hyvin pilkälti: köpöttele pisteestä a pisteeseen b.

Tarinallisesti pidin pelistä ja en pitänyt. Infraworldin porttien sulkeminen sitä mukaa, kun joku neropatti niitä päätti aukoa oli vieläkin rasittavampaa kuin Elder Scrolls: Oblivionin Oblivion-porttien sulkeminen. Jodie ei osannut edes kunnolla juosta ja vihollisten tappaminen onnistui ainoastaan Aidenilla, mikä oli tappavan tylsää. Jo toisella kerralla kiroilin ääneen, kuinka porukka ei ottanut ensimmäisestä kerrasta opikseen, että niitä portteja ei pe***ana auota!
Mienkiintoinen asia pelissä oli itse päähenkilö eli Jodie. Miksi häneen on kytköksissä henki ja miksi toisen puolen pahat henget käyvät hänen kimppuunsa? Eli kaikkien kiinnostavinta pelissä ole Jodien hahmon kehittyminen ja kasvaminen sekä se kuinka ihmiskunta todella käsittelee erilaisia yksilöitä: pelottavina koe-eläiminä. Oikeastaan jälkivaikutelmaksi jäikin, että Jodien hahmoon todella panostettiin eniten ja kaikki muu oli keksittävä lähinnä siksi, että tästä pelistä saatiin peli. Mikäli Quantic Dream olisi ollut fiksu ja tehnyt tästä elokuvan, melkein puolet sisällöstä olisi voinut jättää pois ihan vain sen turhuuden takia ja keskittyä siihen tämän tarinan vahvimpaan kivijalkaan eli Jodien hel**tilliseen elämään.

Tiivistettynä: mikäli kyseessä olisi elokuva, ylistäisin sen mitä luultavimmin maasta taivaisiin. Kuitenkin kyseessä on peli, joten käteen jäi niin elokuvamainen peli, että pelaaja on lähes turha ja hänelle on vain yritetty keksiä jotain pientä tekemistä tylsistymisen estämiseksi.

[Akamura]

Vedin viimeksi pelin sly 4 läpi

[Zinclair]

Tällä foorumilla puoli vuotta kestäneen monologini kunniaksi ajattelin kirjoittaa tällä kertaa jotakin varsin erilaista. Varsinaisen pelin sijaan kyseessä onkin pelaajien tekemä ilmainen modi, jonka pelasin lyhyen aikaa sitten läpi, ja kokemuksena se oli enemmän kuin mielenkiintoinen. Kyseinen tapaus oli The Nameless Mod alkuperäiseen Deus Ex -videopeliin.

Modin tarina on lievästi sanottuna erikoinen. Tapahtumapaikkana on foorumikaupunki PlanetDeusEx, joka kuvastaa samannimisen verkkosivuston yhteisöä, joka oli olemassa alkuperäisen pelin julkaisun aikoihin. Kaupungin johtava moderaattori, Deus Diablo, on kadonnut, ja pelaajahahmon tavoitteena on löytää tämä. Juoni voi tuntua varsinkin alussa järkijättöiseltä, mutta se saa myöhemmin yllättävän vakavia ja syvällisiä piirteitä. Äärivakavan draaman ja älyvapaan huumorin yhdistelmästä tulee mieleen Charles Barkley's Shut Up And Jam: Gaiden, joka sekin on epeli peliksi, varsinkin ilmaiseksi sellaiseksi.

Alkuperäisen pelin yksittäisten tasojen sijaan TNM koostuu avoimesta pelimaailmasta, mikä on rohkea ja yllättävän toimiva ratkaisu. Avoimuudesta huolimatta modissa on mainiosti toteutettu alkuperäisen pelin suurin vahvuus, eli monipuoliset etenemisvaihtoehdot: on tiirikointia, hakkerointia, keskusteluita, ja kun kaikki muu pettää, voi aina turvautua väkivaltaan.

Modin kehitys kesti lähes vuosikymmenen, mikä todella näkyy lopputuloksessa: pelattavuutta löytyy yhtä paljon kuin alkuperäisestä pelistä, ellei jopa enemmän, sillä pelin voi läpäistä kahden eri osapuolen palveluksessa. Lisäksi erilaisia pikkutehtäviä, salaisuuksia ja kulttuuriviittauksia löytyy pilvin pimein, joten uudelleenpelattavuuden puutteesta ei ole pelkoa. Pitkä kehitysaika näkyy myös toteutuksen huolellisuudessa ja yksityiskohtien määrässä. Pelissä olevista tietokoneista voi esimerkiksi löytää täysin toimivan irkin. Monia alkuperäisen pelin ominaisuuksia on paranneltu, kuten aseiden monipuolisempi tuunausjärjestelmä, vaikeustason tarkempi säätely, sekä näppärä tapa ohittaa välinäytökset. Musiikin ja varsinkin ääninäyttelyn taso on ilmaiseksi modiksi todella laadukasta.

Kaikesta huumorista huolimatta modin tunnelmassa on tietynlaista haikeutta, koska se kuvastaa sellaista yhteisöä, jota ei enää ole. Kun selailee tämän foorumin vuosikymmenen vanhoja viestejä, niin en voi kieltää, etteikö samankaltaista tunnelmaa olisi aistittavissa...

[Zinclair]

Vihdoin ja viimein onnistuin pelaamaan läpi Obsidian Entertainmentin luoman Fallout: New Vegasin - lähes 12 vuotta julkaisunsa jälkeen. Ja kyllä se vain on maineensa arvoinen ja helposti 2000-luvun parhaimpia roolipelejä.

Fallout: New Vegas on sivuosa Black Isle Studiosin luomaan Fallout-pelisarjaan, josta nykyään vastaa Bethesda Softworks. Suhteeni Bethesdaan on ristiriitainen: toisaalta heidän peliensä maailmat (The Elder Scrolls -sarja, Fallout 3 & 4) ovat mielenkiintoisia ja siten kannustavat tutkimaan ja seikkailemaan. Mutta toisaalta Bethesdan "määrä ennen laatua" -asenteen johdosta varsinainen pelaaminen tuntuu usein mekaaniselta, luolastot toistavat itseään, ja kaupunkien elämää leimaa fasaadimaisuus. Lisäksi The Elder Scrolls III: Morrowindin jälkeen Bethesdan pelit ovat virtaviivaistuneet osa osalta, ja heidän uusin tuotoksensa Fallout 4 muistuttaa jo enemmän räiskintä- kuin roolipeliä.

New Vegasin teki kuitenkin eri studio, ja se näkyy. Jo pelin pääjuoni on mielenkiintoinen, erityisesti mieleen jäävien hahmojen vuoksi (Benny, Mr. House, Yes Man...). Bethesdan tuotoksissa kun kirjoittamaton sääntö tuntuu olevan, että pääjuoni on markkinointia varten ja varsinainen peli löytyy sivutehtävistä. Kuten kaikissa hyvissä tarinoissa, New Vegasissa pelaajahahmo on alussa tuiki tuntemattomuus, joka pelin edetessä kerää itselleen ystäviä ja liittolaisia, kunnes kaikki kulminoituu Hooverin padolla käytävään Suureen taisteluun.

Pelin ylivertaisin ominaispiirre on sen avoimuus. Ja tällä en tarkoita ainoastaan pelialueen avoimuutta, vaan tehtävien ja pääjuonen vapaata rakennetta. Tehtäviin on parhaimmillaan kymmeniä erilaisia ratkaisutapoja aina puhtaasta tappamisesta rauhanomaiseen diplomatiaan. Itse asiassa pelissä on usein keskusteluvaihtoehtona kieltäytyä tappamasta ketään, mikä on videopeleissä edelleenkin aivan liian harvinaista. Pääjuoni rakentuu erilaisista ryhmittymistä (New California Republic, Caesar's Legion, Mr. House...), ja pelaajan täytyy tasapainotella näiden välillä - tämän mahdollistaa videopelihistorian ehkäpä moniulotteisin ja realistisin mainejärjestelmä.

Koko peli valmistui puolessatoista vuodessa. Jättiyhtiöt kuluttaisivat tuon ajan pelkän pelirungon kokoamiseen, mutta Obsidianin väki onnistui luomaan samassa ajassa yhden viime vuosikymmenen rakastetuimmista peleistä. Lisäksi lyhyt valmistusaika tarjoaa todella ovelan tekosyyn pelin (lähes olemattomille) ongelmille ja puutteille. Toisin sanoen lopputuloksena on peli, jota ei voi kritisoida. Nerokasta.

[Zinclair]

Tämänkertainen tapaus on luolastoseikkailu Arx Fatalis, jonka pelasin lopputaisteluun saakka, mutta luovutin korkealle hivunneen vaikeustason ja juonen lopun mielenkiinnottomuuden vuoksi.

Tätä Arkane Studiosin lähtölaukausta videopelien ihmeelliseen maailmaan on pidetty Ultima Underworld -sarjan henkisenä jatko-osana. Ottaen huomioon tämän klassikkosarjan rikollisen aliarvostuksen ja -suosion, kaikki vähänkin niitä muistuttava on aina tervetullutta.

Pelin maailman taustatarina on mielenkiintoinen: aurinko on sammunut, ja maanpinnan asukit – ihmiset, peikot ja muut fantasiagenren perusolennot – ovat joutuneet siirtymään pintaa syvemmälle. Sopua ja yhteisymmärrystä on tällaisesta tilanteesta turha etsiä, ja tarinassa olisikin aineksia rikkaaseen ja monipuoliseen kokonaisuuteen. Suuri seikkailu alkaa lupaavan vaatimattomasti pelaajahahmon ilmestyessä tyhjästä suoraan vankityrmään. Valitettavasti kupletin juoni paljastuu nopeasti turhan tutuksi: pelaajahahmo on Valittu ja joutuu pelastamaan maailman pahuudelta kaikkein puhkikulutetuimmassa muodossa.

Kyseessä on siis luolastokomppaus, mutta perinteisen ruutu kerrallaan -kaavan sijaan liikkuminen on täysin vapaata. Muuten genren perinteet täyttyvät ansiokkaasti: labyrinttimaisia luolastoja, roppakaupalla vihollisia ja sinne tänne ripoteltuja aivopähkinöitä. Suurin osa pulmista on kuitenkin nopeasti ratkaistu, eikä genren isovanhempien aivojumpan tasolle päästä kuin ehkä pari kertaa.

Käyttöliittymä jakautuu liikkumisen mahdollistavaan, räiskintäpelimäiseen kameran ohjailuun, sekä erilliseen tavaroiden ja valikoiden selaamisen ja käyttämisen mahdollistavaan hiirennaksutteluun, mikä vaatii hieman totuttelua. Pelin omaperäisin piirre on loitsinta: taiat luodaan riimuista, jotka piirretään hiirellä ilmaan. Loitsinnan onnistuessa on tunne mitä mahtavin, mutta useimmiten riimujen piirtely vaatii sen verta tarkkuutta, ettei tosipaikan tullen kömmähdyksiltä voi välttyä, ja näin aina niin miellyttävä tallennus–latausrumba voi alkaa.

UU-sarjan hengessä pelimaailma on tavanomaista yksityiskohtaisempi ja uskottavampi. Esimerkiksi sauvasta ja narusta voi valmistaa ongen, jolla voi kalastella vapaasti pelimaailman vesistöillä, ja näin saadun saaliin voi myöhemmin paistaa leiritulella. Jos raaka-aineita löytyy tarpeeksi, voi ihmisten maanalaisen kaupungin linnan keittiössä pyöräyttää jopa piiraan. Tunnelmanluonti on onnistunutta, varsinkin eräässä ahdistavassa takaa-ajokohtauksessa, joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Pelin ehkäpä mieleen jääviin kohtaus on, kun pelaajahahmon huoneesta löytyy pelin loppupuolella hiuksia nostattava yllätys. Äänimaailma on rikasta, ja jotain musiikintapaistakin taisi kuulua taustalla silloin tällöin. Kohtalaisena miinuksena on kuitenkin ääninäyttely, varsinkin pelaajahahmon päättymätön narina. Golden Voicen väen ei tarvitse hävetä tässä seurassa.

Yhteenvetona Kohtalokas linnake on harmillisen ristiriitainen. Alku lupaa suuria, ja peli toteuttaakin suurimmalta osin lupauksensa UU-sarjan henkisenä jatko-osana, mutta loppua kohti pelintekijöiden väsymisen merkeiltä ei voi välttyä, ja niinpä mielenkiinto hiipuu peluun aikana tasaisesti kympistä nollaan. Koska Looking Glass Studiosin laatupelien hengenheimolaisia tapaa kuitenkin aivan liian harvoin, niin ehkä tälle pitäisi kuitenkin nostaa peukkua hyvästä yrityksestä.

[Nekotin]

Call of Duty: Ghosts.

Vähän harmitti miten lyhyt pelin tarina oli ja että Rileyta sai niin vähän ohjata.
Muuten kyllä mukava kokemus pelinä.