Tiedotuksia

Byakuren no Fang -manga käännetään suomeksi!

Orion-mangan sekä erikoisjulkaisujen ilmestymispäivät näet täältä.

Kaikki PurePlasticin Ginga-pehmot ovat ilmestyneet!

Jäsenet voivat täällä esitellä omia tarinoitaan.

Koga Densetsu Yoru: Sankareiden perilliset

Koga Densetsu Yoru: Sankareiden perilliset

ViestiKirjoittaja Raezla » 28.07.2017 13:30

Ikäraja: K12
Sarja, johon liittyy: Ginga Densetsu Weed
Päähenkilöt: Yoru ja Suigin
Spoilerit: Weed-manga

Aloitin tämän tänään uudelleen alusta ja muokkasin tuon vähän uusiksi. Kopsaan tämän myös tällä kertaa suoraan tänne luettavaksi - yritän muistaa myös päivitellä uudet luvut tänne. :P

Sankareiden perilliset

Sisältö:


luku 1 - Elohopea
luku 2 - Ted
luku 3 - Viimeiset treenit

luku 1 - Elohopea

Lumimyrsky piiskasi Japanin pohjoisia alppeja. Oli lähes mahdotonta nähdä eteensä, saati löytää saalistettavaa, mutta silti vanha naaraskoira ponnisteli halki lumimyrskyn. Lukuisat arvet harjapäisen koiran tummaturkkisessa kehossa kertoivat taisteluidentäyteisestä elämästä. Eivät lajitoverien hampaan ja kynnen jäljet mitään, mutta kaksi valtavaa arpea nartun rintakehässä kertoivat paljon suuremman vastustajan kohtaamisesta. Nuo arvet olivat tosin jo vanhoja.

Oli kulunut yli kymmenen vuotta siitä, kun etelämpänä sijaitsevassa Ohussa villikoirien tuhatpäinen armeija kokoontui kaatamaan hirviökarhu Akakabuton. Blanke oli tuona päivänä menettänyt kaksi hänelle tärkeää ja rakasta koiraa… Vuodet olivat vierineet ja tilanteet muuttuneet. Tuo Kogan shinobien perillinen oli vuosien jälkeen saanut itselleen kumppaniksi nuoruudenihastuksensa, Ohun upseerina toimineen Smithin. Hiljattain Smith oli mystisesti kadonnut Ohusta ja Blanke oli lähtenyt vaaralliselle matkalle jäljittämään kumppaniaan. Uroon jäljet olivat johtaneet pohjoisille alpeille, jossa Smith oli joutunut liikenneonnettomuuteen pelastettuaan erään koiran hengen.

Blanken oli täytynyt tilansa vuoksi jäädä pohjoisille alpeille. Matka Ohuun olisi ollut pian ensimmäiset pentunsa synnyttävälle iäkkäälle nartulle liian raskas ja vaarallinen. Sitä paitsi… Ei hänellä ollut mitään syytä palata sinne. Paratiisi ei ollut enää entisensä.

Pennut olivat juurikin se syy, miksi Blanke oli uskaltautunut ulos saalistusretkelle tähän jumalten kiroamaan viimaan. Yksinään hän olisikin kenties vain käpertynyt pesäluolan perälle odottelemaan säiden paranemista. Kyllähän villikoira nyt muutaman päivän paastosi, jos tarve vaatisi. Pennuille täytyi kuitenkin riittää maitoa, joten hänen oli tärkeää saada säännöllisesti ruokaa.

Saaliseläimet olivat kaivautuneet syvälle koloihinsa ja reissu alkoi osoittautua turhaksi. Blanke oli jo suuntaamassa takaisin luolalleen, kun havainto jostain elävästä, pienestä ja lämpimästä lumen alla kiinnitti hänen huomionsa. Vesi kihosi koiran kielelle ja hän valmistautui jo iskemään peltomyyrän tai mikä peiton alla lymysikään, hengiltä nopealla iskulla. Sitten hän hoksasi, että kyseessä oli se ainoa olento, mitä hän ei missään olosuhteissa haluaisi surmata, saati syödä. Menneinä aikoina Blanken hirviömäinen murhaajaisä ja tämän kannattajat olisivat varmaankin pistelleet tuonkin olentoparan poskeensa yhtä surutta kuin jos kyseessä olisi ollut peltomyyrä. Igan shinobien parissa syntynyt ja ihmisen lemmikkinä aikuiseksi varttunut Blanke oli kuitenkin aina pitänyt isänsä suvun harjoittamaa kannibalismia vastenmielisenä - hänelle ei tullut siis mieleenkään syödä lumen alta löytämäänsä pientä koiranpentua, joka juuri ja juuri sinnitteli elämän ja kuoleman rajalla.

Hän käytti tassujen sijaan kuonoaan sysiäkseen lumet pois pennun päältä, jotta se sai happea ja alkoi sitten nuolla sen mahaa saadakseen pikkuiseen lämpöä. Omien emonvaistojensa herkistämä Blanke uikutti korvat hörössä pennusta huolissaan ja tämän alkaessa liikahdella lämmetessään alkoi vanhan shinobin häntä heilahdella.

Narttu kohotti päätään ja tarkasteli ympäristöä. Mitään merkkejä pennun emosta ei näkynyt - joku petoeläin oli saattanut viedä sen alhaalta kaupungista. Tässä lumimyrskyssä pentu ei selviäisi kauaa hengissä. Blanke teki ratkaisunsa nopeasti. Hän sieppasi pennun suuhunsa ja lähti etenemään nopeasti kohti pesäluolaa, jonka oli syksyllä kaivanut rinteeseen. Halutessaan vanha shinobi liikkui nopeasti hyödyntäen hangen kantavuutta. Se oli hieman voimia kuluttavampi liikkumistapa, mutta nyt oli kyse pennun hengestä.

Lumimyrskyn vuoksi Blanke erehtyi hieman kolon sijainnista ja joutui palaamaan vähän matkaa takaisin normaaliin tapaan lumen läpi tiensä raivaten. Viimein, useamman piinallisen minuutin jälkeen, hän kaivautui lumen läpi onkaloon. Kapeasta sisäänkäynnistä läpi päästyään hän ravisteli lumet turkistaan ja ryömi luolan perälle, jossa oli lehdistä ja ihmsiltä varastetuista huovista muodostuva paksu mytty. Sen keskellä näkyi liikettä. Tietäen, että hänen turkkinsa oli yhä kylmä ja märkä ulkoilman jäljiltä, Blanke käpertyi myttypinoa vasten ja laski löytämänsä pennun tassujensa väliin alkaen nuolla sitä.

Pentu tuntui olevan sisukas tapaus ja lähti ryömimään kohti hänen nisiään. Blanken iso käpälä vaan oli edessä ja pentu tuuppi sitä, kunnes hän nosti tassunsa ja se pääsi eteenpäin. Peittomytystä ryömi kaksi mustavalkoista, pikkupennuksi solakkaa karvapalloa esiin. Ne olivat hiukan vanhempia kuin Blanken löytämä, ehkä muutaman päivän ikäinen pentu. Kuten tavallista, kovasti Smithiä väritykseltään muistuttava narttu ehti nopeimpana ensin nisille. Valkeaturkkisempi - kenties Igan geenejä perinyt? - urospentu seurasi siskoaan vikkelästi. Pennut eivät vielä osanneet kävellä, mutta mönkivät jo varsin vauhdikkaasti. Valkealle mustakorvaiselle pennulle Blanke oli antanut nimeksi Jack. Mustavalkoinen narttu oli syntynyt keskiyöllä, joten se kantoi nimeä Yoru, yö.

Ulkona tuuli jatkoi raivoamistaan, kunnes tyyntyi. Uusi tulokas lähestyi kaksosia kovalla vimmalla. Blanke kääntyi nostaakseen pennun lähemmäs. Juuri silloin pilvet ulkona väistyivät kuun tieltä ja sen kelmeä valo tunkeutui luolan suuaukosta sisälle luolaan. Blanke näki ensi kertaa pennun kunnolla. Toisin kuin hänen omiensa, sen turkki oli hopeinen ja juovikas. Pentu oli ruumiinrakenteeltaan myös tanakampi kuin Jack ja Yoru. Sen ulkonäkö toi Blanken mieleen erään koiran. Koiran, jonka joukoissa hän oli ikänsä palvellut yhtenä uskollisista sotilaista.

“Muistutat hieman ylipäällikkö Giniä”, hän lausui pehmeästi pennulle ja aikoi kopata sen hampaisiinsa nostaakseen sen omien pentujensa viereen. Pentu kuitenkin solahti eteenpäin niin vauhdikkaasti, että Blanken leuat löivät tyhjää. Hän hymähti.

Tomera pikku narttu ryömi eteenpäin, kunnes kohtasi kaksi valkoista karvapyllyä, jotka olivat sen ja ravinnonlähteen välissä. Pentu punkesi itsensä vanhempien pentujen väliin ja työnsi sen ikäisille ominaiseen tapaan melko tylysti Jackin pois tieltään. Pikku pentu uikutti ja Blanke nuoli sitä lohduttavasti, tuuppien poikansa sitten takaisin syömään. Jackia ilmiselvästi harmitti, koska uusi pentu oli vienyt hänen suosikkinisänsä ja joi siitä nyt ahnaasti kuin ei olisi koskaan maitoa saanutkaan.

“Liukkaat liikkeet ja tuommoinen turkki…” virkkoi Blanke. “Mieleeni tulee eräs aine, jota emännältä karkasi kerran särkyneestä lasitikusta. Spotie kutsui sitä elohopeaksi.. Se olkoon nimesi - Suigin!”

Se tuntui hyvin osuvalta nimeltä pienelle sisukkaalle elämänalulle, joka oli kursailematta ottanut paikkansa heidän perheessään kuin olisi siihen aina kuulunutkin.


luku 2 - Ted

Oli kulunut pari kuukautta siitä, kun Blanke oli löytänyt orvon pennun lumihangesta. Hän oli siirtynyt pentujen kanssa toisaalle huomattuaan pesänsä sijaitsevan jonkun kulkukoirajoukon reviirin laitamilla. Eräs kulkukoira kaupungissa oli varoittanut Blankea, ettei tuota reviiriä hallitseva Nero niminen koira kunnioittanut Ohua ja vanha naaras oli päättänyt olla hankkimatta perheelleen ikävyyksiä.

Nyt he asustivat kaupungin toisella puolella kohoavien vuorten rinteessä, joka oli lähinnä jonkun kulkukissan reviiriä. Kissaparka oli koittanut paeta riehakkaita pentuja puuhun, mutta valitettavasti Yoru ja Suigin osasivat jo loikata perään matalimmille oksille. Lopulta Blanke oli käskenyt tyttäriään ja poikaansa jättämään kissaparan rauhaan ja rinnakkaiselo oli alkanut sujua.

Sieltä oli huomattavasti pidempi matka tapaamaan Smithiä ja Blanke ei ollut vielä saanut tilaisuutta viedä pentuja näytille. Matka kaupungin halki kolmen vilkkaan pikkupennun kanssa olisi ollut liian vaarallinen. Blanke oli kieltänyt pentuja ankarasti menemästä lähellekään kaupunkia omin päin, mutta valitettavasti Jack ja Suigin olivat aika omapäisiä tapauksia.

“Onko tämä nyt ihan viisasta?” nurisi Yoru, joka oli kahta muuta tunnollisempi.

“Haluatko sinä nähdä isän vai et?” tiuskaisi Jack, joka oli saanut päähänsä, että pennut menisivät tapaamaan Smithiä. “Tosini en ymmärrä, miksi tuon piti tulla. Eihän Smith ole hänelle mitään sukua.”

“Minä olen täällä auttamassa, jos joudutte vaikeuksiin!” tokaisi Suigin häntä itsetietoisesti kippurassa. “Niinkuin sen hiivatin kissan kanssa. En ymmärrä, miksei äiti anna minun ajaa mokomaa otusta matkoihinsa.”

Jack oli meinannut saada kulkukissalta turpiinsa, mutta Suigin oli pelastanut velipuolensa. Se oli ollut Jackista sen verran nolostuttavaa, että tämä oli alkanut vihoitella siskopuolelleen ja yrittänyt ajaa tämän pois leikeistä varsin salakavalin keinoin. Suigin oli onneksi sen verran yksinkertainen, ettei tajunnut sitä - muuten heiveröisempi velipuoli olisi saanut pitkin korvia.

“Tämä oli sen koti, ennen kuin me tulimme”, totesi Yoru, joka oli sisaruksista kärsivällisin ja kuunteli lisäksi emoaan eniten. “Ei meillä ole oikeutta ajaa sitä pois kotoaan.”

“Joo, joo..” tokaisi Jack, joka ei halunnut puhua aiheesta.

Pennut tulivat heinikkoiseen rinteeseen, josta näki alas kaupunkiin. Se ei ollut paljoa kylää isompi, mutta suurin määrä ihmisasutusta, mitä nuo kolme villikoiranpentua olivat eläissään nähneet. Yoru istahti alas, haukotteli ja rapsutti korvantaustaa takakäpälällään.

“Minähän sanoin, että se on valtava”, pentu viisasteli. “Emme me isää tuolta löydä. Parasta, kun palaamme takaisin, ettemme myöhästy treeneistä. Ei millään pahalla, mutta teidän kummankin Raikaken kaipaa vielä reilusti hiomista ja minä haluaisin jo siirtyä harjoittelemaan Rasensuishaa.”

“Äh, älä aina jaksa olla tuollainen tylsä besserwisser”, Suigin tiuskaisi ja lähti itsevarmana alas rinnettä. “Minä menen ainakin. Kerron teiltä Smithille terveisiä. Sanon sille laiskimukselle, että nostaa ahterinsa ja tulee itse tänne perhettään katsomaan, eikä juoksuta narttuja ja pentuja pitkin kyliä…”

“Mitä sanoit?!”

Suigin oli suututtanut sisarukset tahallaan. Alkoi hurja kaksi yhtä vastaan painimatsi, kun sekä Yoru, että Jack, kävivät yhtenä koirana siskopuolensa kimppuun. Yksin jompaa kumpaa vastaan olikin tylsää painia - Suigin voitti joka kerta. Nyt oli sentään vähän haastetta. Yoru tarrasi pikku hampaillaan siskopuolensa korvaan, kun taas Jack tämän terävät hampaat välttääkseen iski kiinni takajalkaan.

“Et puhu isästä noin, peru sanasi!” Yoru ärisi.

“Te kutitatte…” Suigin kikatti ja potkaisi Jackia kuonoon saadakseen vahvat takajalkansa vapaaksi ja kierähti ympäri heittäen Yorun pienelle ilmalennolle. “Onko tuo parasta, mihin pystytte… Ääh, ihan oikeasti!”

Kumpikin sisaruksista oli kadonnut niin, ettei näitä nähnyt, missä he lymysivät. Kogan salainen tekniikka, jota Blanke oli itse asiassa Suiginillekin opettanut, mutta jonka Yoru ja Jack taisivat niin ikänsä kuin geeniensä puolesta paremmin. Kaksi mustavalkeaa salamaa suhahti ruohikosta! Jack iskeytyi päin jämäkästi paikoillaan seisovan siskopuolensa kylkeä saaden nuoremman pennun ainakin vähän horjahtamaan. Yoru syöksyi pelottomasti päin tämän hurjan vastustajan päätä, jolloin Suigin lensi lopulta nurin. Kolmikko jatkoi painimista vierien alas rinnettä ja pitäen hurjaa mekkalaa.

“Mitäs penikoita te olette…?”

He lopettivat riehumisensa ja kääntyivät katsomaan. Heidän edessään seisoi ruskea akitauros, jolta puuttui vasen korva. Hänen turkkinsa oli muutenkin takkuinen ja panta puuttui - näki heti, ettei kyseessä ollut lemmikkikoira. Suigin pyörähti pelottomana jaloilleen asettuen häntä kippurassa sisarustensa ja vieraan väliin.

“Me emme ole mitään penikoita!”

Jack ja Yoru asettuivat Suiginin kummallekin puolen.

“Minä olen Jack ja tässä ovat siskoni Yoru ja Suigin”, urospentu tokaisi höristäen riippukorviaan ja irvisti (kulkukoiran mielestä varsin söpön) pentuirvistyksen. “Me asumme tuossa metsässä emomme kanssa, ettäs tiedät!”

“Kuka itse olet?” Yoru tiuskaisi.

“Hehe, vai sillä tavalla”, akitauros tuumasi kieli pitkällä roikkuen ja lipaisi suupieliään. “Olettepas te reippaita nuoria. Minun nimeni on Ted ja olen vain harmiton kuljeskelija. Ette kai te ole kaupunkiin menossa? Palatkaa kotiinne, ennen kuin ihmiset huomaavat teidät.”

“Tulkaa..” Jack mutisi siskoilleen ja kääntyi mennäkseen, rohkeutensa menettäneenä. “Mennään tapaamaan isää joku toinen päivä.”

Yoru oli helpottunut, mutta seisoi varuiksi Suiginin rinnalla ja katsoi vierasta silmiin.

“Vaikutat kunnon koiralta. Ole sinäkin ystävällinen ja poistu reviiriltämme”, Yoru lausui.

“Hehe, totta kai, en minä aikonut sinne tullakaan”, uroskoira totesi velmusti ja jolkotti omille teilleen.

Kolmikko kääntyi kotimatkalle.


luku 3 - Viimeiset treenit

Blanke istui odottamassa kivellä, johon oli käskenyt pentujen kokoontua keskipäivän koittaessa. Hänen vieressään kivellä lojui kuollut kaniini, jonka perhe söisi yhdessä harjoitusten jälkeen. Pennut olivat kummallisesti myöhässä - yleensä Yoru tunnollisena huolehti, että nämä saapuivat ajallaan. Toisinaan treenaamista rakastava Suigin toi porukan paikalle jo etuajassa.

Yhtäkkiä alhaalta päin puhalsi tuuli lennättäen lehtiä ilmaan. Pieni rapina puussa paljasti vanhalle kokeneelle shinobille, että hänet yritettiinkin yllättää! Blankea alkoi naurattaa, mutta hän pysyi tyynesti paikallaan.

“Näyttäkää toki, mitä osaatte!”

Kolme pientä nuolta sujahti puiden otsikosta huutaen mahtipointtisesti: “Igan suvun salainen tekniikka! Raikaken!”

Tietäen, etteivät pennut saisi vielä kovin kummoista jälkeä aikaan vanha shinobi käänsi lapaansa ottamaan iskut vastaan. Hän älähti vähän, kun Yorun pempeät pentuhampaat iskivätkin kiinni hänen kuonoonsa. Suiginin raskas paino tärähti hänen niskaansa ja pentu kimposi pois oman voimansa heittämänä saamatta hampaitaan kunnolla uppoamaan. Jack jäi roikkumaan emonsa kylkeen. Yoru kerkesi irrottautua, mutta poikansa Blanke onnistui läppäämään tassullaan sivuun.

“Unohdit, että täytyy vetäytyä heti iskettyään”, hän moitti Jackia, joka kierähti maassa jaloilleen läähättäen. “Jos olisin karhu, olisit kuollut.”

Hän haistoi veren ja lipaisi huuliaan yllättyneenä. Yoru oli itse asiassa aiheuttanut pienen naarmun hyökkäyksellään! Ja Suiginin tömähdyksestä jäisi kai mustelma.

“Anteeksi, äiti…” tytär sanoi korvat katuvasti lerpallaan.

Blanke nauroi.

“Naarmu se vaan on..” hän tuumasi huvittuneena. “Nahkani ei ole yhtä kestävä kuin ennen. No niin.. Sitten menemmekin vesiputoukselle. Emme ehdi keskittyä yhteen tekniikkaan loputtomiin, jotta ehditte oppia mahdollisimman paljon - loppu on kiinni omasta harjoittelustanne.”

Hän oli reviiriä tutkiessaan löytänyt pienen vesiputouksen, joka sopisi loistavasti tämänpäiväiseen oppituntiin. Rasensuisha-liike hyödynsi virtaavaa vettä ja vaati paljon notkeutta. Blanke venytteli näyttävästi ja pennut seurasivat esimerkkiä. Naaras jätti kolmikon putouksen puoliväliin seuraamaan sivusta ja hypähti itse huipulle parilla ketterällä loikalla.

“Katsokaa tarkasti. Tässä liikkeessä kierrätte kehonne kerälle ja hyödynnätte veden virtaussuuntaa. Periaate on sama kuin ihmisten myllyrattaassa. Sitten juuri ennen veteen putoamista oikaisette itsenne ja sukellatte. Otamme vihollisen harjoitukseen myöhemmin.”

Vesi ryöppysi valtoimenaan alas kallioseinämää. Blanke tähtäsi keskelle putousta ja alkoi kieppua antaen veden kierittää kehoaan kiihtyvään vauhtiin, kunnes sukelsi putouksen alla olevaan syvään veteen veden antamalla vauhdilla. Putous oli itse asiassa vähän turhan pieni aikuisen koiran treenipaikaksi, mutta täydellinen pennuille.

“On tärkeää, että tähtäätte aivan keskelle, ettekä yhtään epäröi!” hän sanoi.

Hän oli huomannut, että kukin pennuista oppi eri tavalla. Suigin yleensä osasi matkia hyvin näkemäänsä, eikä jaksanut kuunnella ohjeita. Yoru taas imi ohjeita tarkkaan mieleensä, kun taas Jack vaati rohkaisua, jotta uskalsi yrittää. Ei mennyt kovin montaa sekuntia, kun hopeinen kerä kieri vauhdilla alas ja sukelsi Blanken viereen. Suoritus oli ensiyrittämäksi erinomainen. Yoru sekosi kierteissään ja molskahti hallitsemattomasti veteen. Jack tuli joukon viimeisenä kerraten ohjeita ja onnistui pyörähtämään pari kertaa, mutta oikaisi vauhtinsa liian ylhäällä saamatta kunnollisia kierroksia aikaan ja laskeutui lähes samalla vauhdilla kuin normaalisti hypätessä.

Perhe ui rantaan ja Blanke jäi istumaan ja tarkkailemaan kolmikon harjoittelua.

“Miten sinä teit tuon, Suigin?!” Yoru tivasi ihmeissään.

Suigin kohautti leveitä lapojaan.

“Tein vaan samalla tavalla kuin emokin.”

Tyypillistä Suiginia. Luonnonlahjakkuus, jolla ei ollut hajuakaan siitä, mitä hän puuhasi.

“Jack, koita ottaa tällä kertaa pari kierrosta lisää”, Blanke ohjeisti poikaansa. “Siten saat tarvittavan lisävauhdin ja ehdit vielä ihan hyvin oikaista veteen. Ja Yoru, tiedät varmaan itsekin, mutta tähtää aivan putouksen keskelle tällä kertaa.”

“Joo joo..”

Suigin meni taas edeltä ja hirmuisella vauhdilla. Tämä hoiperteli hetken päästä vedestä kertoen lyöneensä päänsä pohjaan.

“Otit liikaa vauhtia”, Blanke tokaisi. “Lepää hetki ja kannusta veljeäsi ja siskoasi.”

“Okei”, nuori akitamainen naaras sanoi ja kääntyi huutamaan huipulle: “Hyvin se menee, Yoru, täysillä vaan! Ja älä turhaan epäröi, Jack! Kyllä sinä sen jo osaat!”

Vaadittiin vielä monta yrittämää, ennen kuin Yoru pääsi Suiginin tasolle. Jack teki liikkeen edelleen hyvin varovasti, jottei vain satuttaisi itseään. Iltapäivän kääntyessä iltaan Blankesta alkoi näyttää siltä, että Yoru ja Jack tekivät liikkeen paljon Suiginia ketterämmin. Tämä ei oikein malttanut keskittyä liikkeensä hienosäätämiseen.

“Lopetetaan tältä päivältä ja mennään syömään”, Blanke tuumasi ja loikkasi puuhun, jonne oli piilottanut jäniksen.

Perhe ryhtyi syömään ja keskustelemaan päivän treeneistä.

“Hyvin meni kaikilta”, Blanke tuumasi. “Huomenna saatte harjoitella kaikki itseksenne. Suigin katoamista, Jack Raikakenia ja Yoru.. Sinun on tullut aika oppia käyttämään hampaitasi. Opettelet puremaan viiltäen.”

“Mitä sinä aiot tehdä?”

“Käväisen kaupungissa…” Blanke sanoi. “En ole nähnyt isäänne hetkeen. Käyn varmistamassa, että kaikki on ennallaan ja ylihuomenna voimme mennä kaikki yhdessä…”
Avatar
Raezla
Ryhmänjohtaja
Ryhmänjohtaja
 
Viestit: 1103
Liittynyt: 02.05.2011 10:38
Sukupuoli: Tuntematon
Galleria: [ Katso kuvat ]
Karma: 10

Re: Koga Densetsu Yoru: Sankareiden perilliset

ViestiKirjoittaja Raezla » 05.02.2020 18:12

Lisätty tarinan uusi versio! <3
Avatar
Raezla
Ryhmänjohtaja
Ryhmänjohtaja
 
Viestit: 1103
Liittynyt: 02.05.2011 10:38
Sukupuoli: Tuntematon
Galleria: [ Katso kuvat ]
Karma: 10

Paluu Fan Fiction

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa